Kolumni: Kuolema ei ole piste, vaan kaksoispiste

Kovin helpoksi surun käsittelyä ei ole tehty. Kuolema on piilossa arjesta ja harva on edes nähnyt kuollutta ihmistä. Kunnes kuolema tulee vastaan.

Läheisen menetys tulee usein niin lähelle, että se voi tuntua musertavan koko elämän. Arjen selviämisen lisäksi mieleen nousee kysymyksiä; miksi juuri hänen piti lähteä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen ja näemmekö vielä toisemme. Kuolemaan liittyy myös syyllisyyttä, pelkoa, vihaa, helpotusta ja häpeää. Siksikin kuoleman läpikäyminen tuntuu raskaalta. Surun tehtävänä on myös näyttää, minkä on menettänyt ja mitä on jäljellä, ja kirkastaa se, mikä on edessäpäin ja mahdollista.

Pyhäinpäivä tarjoaa mahdollisuuden yhdessä suremiseen, joka voi tuntua helpommalta kuin yksinolo. Pyhäinpäivänä saa muiden kanssa sytyttää hautausmaalla kynttilän omille kuolleille läheisilleen tai vain kuljeskella hämärtyvässä illassa keskellä kynttilämerta. Nämä kynttilät pimeän keskellä kertovat rakkaudesta. Jokainen kynttilä kertoo, ettemme ole täällä yksin. Vaeltelu hautausmaan puistossa auttaa näkemään, että elämä ei ole vain tässä. On olemassa sukupolvia ennen meitä, on meidän sukupolvemme ja meidän jälkeemme tulee uusia. Hautausmaalla voi pohtia, mitä haluaa kantaa mukanaan edellisistä sukupolvista. Se on kuin kynttilä yössä: sen valossa näkee mihin suuntaan on menossa.

Surun käsittelyyn ei ole olemassa yhtä ja oikeaa tapaa. Jokaisella täytyy olla tilaa surra omalla tavalla. Virret ja Raamatun tekstit sanoittavat sitä toivoa, että kaikki ei pääty kuolemaan. Surun keskellä monia lohduttaa toivo jälleennäkemisestä taivaassa. Kristillinen ylösnousemususko on uskoa siihen, että kuolemalla ei ole viimeistä sanaa. Viimeisen sanan lausuu ihmisiä rakastava Jumala.

Suru tarvitsee aikaa, sillä ajan mittaan surun muoto muuttuu. Ajan myötä suru muuttuu kaipaukseksi ja siitä tulee muisto, jota ihminen voi kantaa koko loppuelämän. Suru on matka. Rakkaamme eivät kuoltuaan lakkaa olemasta rakkaitamme.

Kuolema piirtää rajat elämälle. Pyhäinpäivä nostaa esiin ihmisen osan, sen todellisuuden, että kaikkien on täältä joskus lähdettävä. Kuolema on osa elämän salaisuutta. Kuolema ei kuitenkaan ole surullinen päätöspiste ihmisen elämälle. Kuolema on kaksoispiste. Tai kuten vanhastaan on sanottu, portti uuteen, josta emme tiedä paljon mitään. Se portti on jo raollaan. Vapahtaja on sen avannut. Siitä on hyvä kulkea.

Mitä enemmän maailmassa on epävarmuutta, sitä enemmän tarvitaan toivoa. Toivo on valo, joka auttaa meitä katsomaan huomiseen ja sen yli. Kirkko on olemassa sitä varten, että sinne jokainen voi tuoda oman elämänsä todellisuuden. Tuoda iloa, surua, odotuksia tai epäilystä. Pyhäinpäivä muistuttaa myös siitä, että jokainen päivä on lahja, ei itsestään selvyys.

Teksti: Satu-Elina Ansas, Rekolan seurakunnan vt. kirkkoherra

Teksti on julkaistu Vantaan Sanomien mainos-osiossa 10/21