Miten surun kanssa voi elää?

Suru on tunne, joka syntyy kun ihminen menettää jotain elämässä itselle tärkeää. Surun voi aiheuttaa esimerkiksi läheisen ihmisen kuolema tai vaikka avioero.

Miten suru toimii?

Suru tekee työtä ihmisessä itsestään. Surulle kannattaa antaa tilaa tunteena ja olona. Surun tunne muuttuu ajan myötä.

Läheisen ihmisen kuollessa suru saattaa täyttää surevan ihmisen ajatukset kokonaisvaltaisesti. Voi tuntua siltä, ettei tästä surusta ja ikävästä koskaan selviä. Silloin surulle pitääkin antaa lupa täyttää ajatukset.

Kun menetyksestä kuluu aikaa, suru alkaa viedä vähemmän tilaa ajatuksissa. Ihmisen mielessä surun tila hiljalleen vähenee ja surun muuta elämää häiritsevä rooli pienenee.

Menetyksen kokemus ja siihen liittyvä suru ei välttämättä koskaan täysin poistu, mutta ajan myötä se asettuu osaksi kokijansa elämänhistoriaa ja muistoja. Elämässä eteen myöhemmin tulevat surut voivat myös aktivoida aiemmin kohdattuja suruja.

Vuoden kierrot ja kuoleman vuosipäivät palauttavat surun syntyhetkiä pintaan. Myös pyhäinpäivän ja joulun haudoilla käynti ovat perinteitä, jotka antavat muistaa surun.

Olemme erilaisia myös surun kokijoina. Osalla ihmisistä suru tulee luonnostaan, itkettää ja on kaipuun tunnetta sekä ikävää. Jos suru lähtee heti tekemään työtään ihmisessä, kannattaa kuunnella tunteitaan ja toimia sen mukaan.

Jos tuntuu siltä, että haluat puhua ja jakaa kokemuksiasi, silloin kannattaa tehdä niin. Samaa asiaa on usein tarvetta sanoittaa useamman kerran. Läheisten olisi hyvä jaksaa kuunnella ja antaa aikaa surevalle.

Jotkut haluavat pohdiskella menetystään itsekseen ja vetäytyä oman surunsa kanssa pois muiden ihmisten seurasta. Jos tuntuu ettei surua ja itkua tule, sitä ei kannata väkisin puskea. Jokaisella saa olla oma tapansa surra.

 

Miten surua voi käsitellä?

Kun suru tulee aktiivisesti pintaan, kannattaa surra. Olet varmasti kuullut puhuttavan ”surutyöstä”. Kulttuurissamme on paineita surra näkyvästi. Nykyisen käsityksen mukaan ihmisen ei tarvitse tehdä tällaista aktiivista surutyötä ja se voi olla jopa haitallista. Suru toimii ihmisessä ilman että ihmisen tarvitsisi sitä aktiivisesti työstää. Ei tarvitse olla huolissaan, jos tuntuu ettei itketä tai jos ei tunne vahvaa surua tai ei ole tarvetta puhua.

Surua voi käsitellä myös toiminnan kautta. Esimerkiksi käsillä tekeminen voi olla joillekin toimiva tapa.  Jotkut hakeutuvat ryhmiin, joissa voi veistää tai rakentaa puusta esim. uurnan tai arkun itselle. Samalla voi ehkä puhua vähän myös ajatuksistaan kuolemasta ja surusta. Toisille kirjoittaminen voi olla luonteva tapa sanoittaa suruaan, jos siitä on vaikea puhua tai puhuminen tuntuu nololta tai hävettävältä. Myös musiikki, soittaminen, laulaminen ja kuunteleminen voivat mahdollistaa surun käsittelemistä.

Joskus läheisen kuolema voi olla myös helpotus. Sureminen on ehkä tapahtunut jo ennen kuolemaa. Näin voi olla, jos kuollut läheinen on kärsinyt esimerkiksi pitkälle edenneestä muistisairaudesta tai vakavasta fyysisestä sairaudesta. Suru ja menetys alkavat työstyä sairauden edetessä ja läheisen ihmisen liukuessa pois tästä todellisuudesta. On hyvä antaa omien tunteidensa tehdä työtä. Ei kannata kuitenkaan pakottaa itseään aktiiviseen surutyöhön. Suru toimii omaehtoisesti.

Kuoleman hetki tulee kuitenkin usein lopulta yllättäen, ja siihen hetkeen voi olla vaikea valmistautua.

 

Entä jos muistot eivät ole pelkästään positiivisia?

Menetettyyn läheiseen voi liittyä hyviä ja huonoja muistoja. Molemmille on hyvä antaa tilaa omissa ajatuksissaan. Sanonta ”Ei vainajista saa puhua pahaa” voi olla henkistä väkivaltaa surevaa kohtaan. Pitää olla lupa ja tila sanoittaa muistoissaan myös ikäviä muistoja.

Ajan kuluessa myös vainajan hyvät puolet voivat näin löytää arvoisensa paikan. On tärkeää löytää keskustelukumppani, jonka kanssa voi puhua myös vainajan huonoista puolista. Välttämättä kaikki vainajan läheiset eivät aina ole valmiita tällaiseen avoimeen keskusteluun.

 

Miten kirkko voi auttaa surevaa?

Seurakunnat järjestävät sururyhmiä, joissa menetyksen kokeneet voivat jakaa ajatuksiaan vertaisryhmässä. Sururyhmiä ohjaa pappi tai seurakunnan diakoniatyöntekijä. Sururyhmään tultaessa on hyvä olla kulunut joitakin kuukausia menetyksestä, jotta ryhmästä saa parhaan hyödyn. Ryhmään osallistuminen voi auttaa sanoittamaan omaa surua ja suuntaamaan ajatuksia eteenpäin elämässä.

Pyhäinpäivänä kirkoissa muistetaan kuolleita seurakuntalaisia. Kynttiläkirkoissa luetaan vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten nimet ja sytytetään heille kynttilät. Tällaiset tilaisuudet voivat olla surun käsittelyssä terapeuttisia.

Papit ovat surun ja kuoleman kohtaamisen ammattilaisia. Heidän kanssaan voi keskustella ja jakaa kokemuksia. Voit olla yhteydessä läheisesi hautaan siunanneeseen pappiin tai ottaa yhteyttä seurakuntaan päästäksesi keskustelemaan papin kanssa.

Sairaalapapit keskustelevat kuolevan kanssa ja kohtaavat lähiomaisia. Heidän kanssaan voi sopia hartaushetkistä ja keskusteluista.

 

Lue lisää, miten kirkko tukee surevia.

 

 

Tyhjä penkki hautausmaalla.