Kirkon raamattupiiri

Raamattupiirin kummin, Jukka Norvannon, ehdottamat raamatunkohdat ja ajatuksia teeman äärellä:

Raamatunkohtia:

5. Moos. 16:14; 1.Kun. 1:45; 1. Aik. 12:41; Neh. 8:10; Est. 8:17; Ps. 16:11; Ps. 30:6; Ps. 33:21; Ps. 90:15; Ps. 97:12; Ps. 122:1; Sananl. 14:31; Sananl. 15:20,23; Sananl. 23:24; Saarn. 8:15; Jes. 30:29; Jes. 51:3; Jes. 52:9; Matt. 2:10; Matt. 5:11–12; Room. 12:15; 2. Kor. 8:2; Gal. 5:22; Fil. 4:4; 1. Tess. 5:16; Ilm. 18:20.

Kommentteja:

Siionin lapset, iloitkaa ja riemuitkaa Herrasta, Jumalastanne! Hyvyydessään hän lahjoittaa teille jälleen sateen, lähettää sadekuurot ajallaan, antaa syyssateen ja kevätsateen niin kuin ennen. (Joel 2:21–23)

Näissä jakeissa Siion mainitaan Joelin kirjassa kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerralla sitä hälytettiin hereille torven soitolla. Toisella kerralla torvi kutsui sen kokoon Herran eteen. Nyt Herra itse puhuttelee Siionin lapsia ja kehottaa heitä iloitsemaan. Huomaa kuitenkin, mikä on ilon aiheena. Se ei ole – niin kuin voisi kuvitella – ahdingon keskellä koettu pelastus, vaan itse Herra.

Meidän on helppoa alkaa iloita niistä monista eri lahjoista, joita Herra meille antaa ja unohtaa lahjan Antaja. Nyt Joelin kirja auttaa meitä tässäkin asiassa oikeille raiteille. Jumalan ihminen iloitsee ennen muuta Herrasta, vasta sen jälkeen katsotaan niitä asioita, joita hän antaa. Kuivuudesta kärsivälle maalle syys- ja kevätsade ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta vaikka niitä ei tulisikaan, Jumalan ihminen voi silti iloita Herrasta. Siksi ilon aihe ei milloinkaan häviä myöskään kristityn elämästä. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Ulkoisista oloista riippumatta meillä on aina aihetta iloita Jumalastamme. Minkähän takia tämänkin hyvin yksinkertaiselta tuntuvan asian muistaminen ja myös käytännössä toteuttaminen on usein niin kovin vaikeaa?

Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. (Kol 1:12)

Kaikkien rukoustemme tulisi olla kiitoksen täyteisiä. Paavali on kiitollinen siitä, että Jumala on armossaan antanut Kristukseen uskoville perintöosan valon valtakunnassa. Apostoli ei siis sano iloitsevansa vaikeuksista, joihin hän edellä oli ohimennen viitannut. Sen sijaan Kristuksen tähden tuleva vaino tai ainakin syrjintä todistaa siitä, että kristitty on tullut osalliseksi jostakin sellaisesta, jota tämä maailma ja sen ruhtinas inhoaa. Siksi iloita voi vaikeuksienkin keskellä.

Sama ilo tulee hyvin näkyviin myös alkuseurakunnan elämästä. Kun apostoleita käskettiin vaikenemaan Jeesuksesta, he kieltäytyivät. Niinpä he joutuivat rangaistaviksi. Apt 5:40-41:ssa kerrotaan tapahtumasta seuraavasti: ”Neuvosto kutsui apostolit sisään, ruoskitti heidät ja kielsi heitä puhumasta Jeesuksen nimessä, mutta päästi heidät vapaaksi. Apostolit lähtivät neuvostosta iloisina siitä, että olivat saaneet kunnian kärsiä häväistystä Jeesuksen nimen tähden.”

Hän riisui aseista vallat ja voimat ja saattoi ne kaikki häpeään, kun hän teki Kristuksesta niiden voittajan. (Kol 2:15)

Nämä sanat pitäisi piirtää tulikirjaimin sydämiimme. Niihin tiivistyy pääsiäisen sanoma. Kun puhutaan valtojen ja voimien riisumisesta aseita, tarkoitetaan voittoa, jonka Kristus ylösnousemuksellaan saavutti pahuuden valloista. Minua itseäni puhuttelee ja lohduttaa Martti Lutherin eräässä pääsiäissaarnassaan käyttämät esimerkit tämän asian havainnollistamiseksi. Lainaan häneltä seuraavassa varsin pitkän katkelman siinä toivossa, että se voisi tuoda iloa myös sinun elämääsi. Älä säikähdä hänen kiertelemätöntä kielenkäyttöään.

”Saatana on kuoleman ruhtinas, jolla on valta surmata ihmisiä ja sysätä heidät syntiin ja helvettiin - siksi häntä juuri kutsutaan synnin ja kuoleman valtiaaksi. Hän on myös niin kauan harjoittanut toimintaansa, ettei lopulta kukaan enää voinut eikä halunnut vastustaa tai paeta häntä. Siksi hänestä tuli hyvin ylpeä ja rohkea.

Nyt kuitenkin saapuu rakas Jumalamme ja tuo Saatanan eteen syötin, jonka tämä on nielevä kuolemakseen: Jumala lähetti Kristuksen maailmaan ihmisenä. Saatana ei pienimmässäkään määrin ennalta aavistanut sellaista vaaraa. Hän vain halusi mahdollisimman nopeasti ahmaista Kristuksen. Hän syöksee Kristuksen ensin syntiin, jotta tämä tuomittaisiin kapinoitsijana, kuten käy ilmi tekstistä, joka oli kiinnitetty ristiin Kristuksen pään yläpuolelle. Kristuksen täytyy kuolla ristillä epätoivoisen, kapinoivan pahantekijän tavoin, joka on uskaltautunut nousemaan koko Rooman valtakuntaa vastaan ja on aikeissa ryöstää vallan itselleen. Siksi Saatana luulee, että hänellä on Kristus vallassaan, ja hän haluaa myös surmata hänet, kuten sitten tapahtuukin.

Kun Saatana nyt oli saanut Kristuksen hengiltä, hän luuli, että Kristus ikuisiksi ajoiksi olisi joutunut kuoleman valtaan. Mutta mitä tapahtuukaan? Kristus nousee odottamatta kuolleista ja polkee Saatanan synnin, kuoleman ja helvetin kera jalkoihinsa, ja hänestä tulee näin Saatanan, synnin ja kuoleman Herra.

Juhlan suloinen riemuvoitto on siinä, että Saatana ja kaikki, mikä on ollut Kristusta vastaan, oikeutetusti annetaan Kristuksen hallintaan, ja Saatana joutuu ahdinkoon ja hänen tulee luovuttaa kaikki, minkä hän koskaan on niellyt. Kaiken on tultava eläväksi tämän yhden ainoan ihmisen tähden. Jobin vertaus Leviatanista, suuresta valaasta, tarkoittaa samaa. Luuletko voivasi, hän sanoo, vangita Leviatanin ongenkoukulla ja sitoa sen kielen köysin?

Pyhä Gregorius käsittelee tätä teemaa hienosti aivan kuin haluten sanoa: ‘Tämä kala on aivan liian suuri sinulle. Sinä tarvitset sen vangitsemiseen toisenlaisen ongenkoukun; tämä ei kelpaa, sinä tarvitset kunnon aseen.’ Jumala on kuitenkin toteuttanut aikeensa. Hän otti terävän ongenkoukun ja pujotti siihen kastemadon, sitten hän heitti ongen veteen.

Kastemato on Kristus ja terävä ongenkoukku hänen jumaluutensa. Koukkuun on sidottu kastemato, nimittäin hänen ihmisyytensä ja lihansa. Tämä pettää Saatanaa ja hän ajattelee: ‘Enkö muka voisi nielaista tuota pientä kastematoa?’ Se ei ajattele terävää koukkua, vaan se hyökkää ja käy kiinni koukkuun. Mutta silloin tulee Kristus ja alistaa sen ja tuo mukanaan Saatanan kidasta kaiken mitä Saatana on niellyt. Kamppailu oli todella liian epätasainen: kuolema elämää vastaan, synti armoa vastaan ja helvetti taivasta vastaan.

Molemmille, Saatanalle ja synnille, kävi aivan samalla tavoin tässä taistelussa. Synti otti Kristuksen valtaansa ja syytti häntä Pilatuksen edessä saattaakseen hurskaan Kristuksen kuolemaan. Mutta mitä tapahtuikaan loppujen lopuksi? Siihen syntiin, joka pantiin Kristuksen kannettavaksi, oli kätkettynä iäinen vanhurskaus, joka nyt taisteli ajallista syntiä vastaan. Arvaapa nyt, kuka tuhoutuu ja kuka voittaa tässä ahdingossa?

Varmaa on, että Kristuksen vanhurskaus ei voi tuhoutua eikä joutua kiroukseen. Sehän on ikuinen vanhurskaus, johon mikään synti ei voi tunkeutua. Synti oli selvästi yliarvioinut voimansa suhteessa Kristukseen. Kristus sallii sen käyttää hetkisen mielivaltaansa ja liimautua itseensä. Mutta se ei kestä kauaa. Kristus kokoaa kaikki synnit itseensä ja tuhoaa siten koko maailman synnin.” (Luther, Martti, Kristuksen iloinen ylösnousemus. Iloinen Kärsimys.)

Ja hän esitti heille vertauksen: "Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?' "Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona." (Luuk 12:16-21)

Jeesus kertoo miehestä, joka saa suuren sadon lahjana Jumalalta. Sillä maan sadossa ihminen on riippuvainen säästä, ja aivan erityisesti siitä, että sateet tulevat ajallaan. Ihminen itse tietysti kylvää ja kyntää, mutta viime kädessä hän on riippuvainen asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa. Niinpä vertauksen alku paljastaa sen, että tuo jo muutenkin rikas mies sai lisää omaisuutta

Jumalan hyvyyden tähden.

Vertauksen viestejä on, ettei mies itse näytä tajuavan saaneensa lahjaa. Hän ei edes tarvitse tuota lisäomaisuutta. Niinpä hänen ongelmakseen nouseekin, mitä tehdä ylimäärällään. Hän alkaa pohtia asiaa ja käy mielessään läpi erilaisia vaihtoehtoja. Ne kuitenkin liittyvät vain siihen, miten hän saisi kaiken varastoon itseään varten. Sen sijaan toisille antamista mies ei näytä edes harkinneen.

Kun Paavali kertoo kirjeissään työnteon motiiveista, hän mainitsee niitä oikeastaan vain kaksi: sen, ettei olisi taakaksi toisille (2 Tess 2:7-12) ja sen, että voisi antaa tarvitsevalle (Ef 4:28). Tätä ajatellessa joutuu kyllä miettimään, miten itse käytän varojani.

Jeesuksen vertaus antaakin aihetta kysyä, miten pitkälle myös kristityt ovat alkaneet pitää tämän maailman toiminta- ja ajattelutapoja itsestään selvyyksinä. Vertauksen mieskään ei uhraa ajatuksia saamansa ilon jakamiseksi muiden kanssa, vaan tekee lopulta päätöksensä: ”Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan.”

Rikas mies ajattelee itselähtöisesti kaikkea. Minun aittani, minun satoni ja minun omaisuuteni ovat painokkaasti esillä. Näin hän kerta toisensa jälkeen nostaa itsensä toisten yläpuolelle. Häntä ei näytä huolettavan edes se, että hän niin tehdessään on yhä uudelleen langennut siihen syntiin, josta Isä meidän –rukouksen kohta ”äläkä saata meitä kiusaukseen” koettaa meidät varjella.

”Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!” Vuoden 1938 käännös on tässä vielä lohduttomampi sanoessaan: ”Ja sanon sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö juo ja iloitse.” Mies lohduttaa kuolematonta sieluaan katoavan omaisuuden suurella määrällä. Ja huomaa, että hän puhuu vain itselleen, omalle sielulleen.

Muistanet Jeesuksen vertaukset kadonneesta lampaasta, rahasta ja tuhlaajapojasta. Kaikissa niissä kadonneen löytymistä seurasi ilonpito, johon kutsuttiin mukaan myös naapurit. Itämaiseen kulttuuriin kuuluvat toiset ihmiset aivan olennaisesti. Niin ilo kuin surukin jaettiin koko yhteisön kanssa.

Tämä on, muuten, asia, johon itse olen monta kertaa havahtunut Raamattua lukiessani. Siellä lähes poikkeuksetta kaikki ihmiset kuuluvat ilman muuta johonkin suurempaan yhteisöön. Yksinäistä ihmistä ei juuri näy. Samoin kristillinen seurakuntakin, kun se syntyi, oli jatkoa tälle elämäntyylille.

Alkuseurakunta kirjaimellisesti jakoi omaisuutensa kaikkien tarvitsevien kesken. Ja kun Paavali kirjoitti kirjeitään seurakunnille, hänellä oli mielessään tämä voimakas yhteys ja yhteenkuuluvuus.

Tämä seikka meiltä länsimaalaisilta unohtuu lähes säännönmukaisesti jopa Raamatun äärellä. Se näkyy esim. opetuksessa armolahjoista ja pyhityksestä. Kehotukset pyhittyä ja tulla osallisiksi parhaista armolahjoistakin on Raamatussa annettu ensisijaisesti koko yhteisölle eli seurakunnalle, ei niinkään yksittäisille kristityille. Sen sijaan me, jotka niin voimakkaasti pidämme itseämme kaiken keskipisteenä, ajattelemme helposti, että nämäkin Jumalan lahjat ovat vain jotakin sellaista, mikä koskettaa lähinnä vain meitä itseämme. Tämä oli sivumennen sanoen syynä siihen, että apostoli Paavali piti kielilläpuhumista kaikkein pienimpänä seurakunnalle annetuista armolahjoista. Se kun keskittyy niin voimakkaasti vain yhteen ainoaan ihmiseen. Silloin yhteisö eli toiset ihmiset saattavat unohtua tai jäädä syrjemmälle.

Ajattelen, ettemme voi kunnolla ymmärtää, millaista vertauksen rikkaan miehen elämä oli, ellemme pidä mielessämme, kuinka radikaalisti hän poikkesi ajattelussaan siitä, mikä oli normaalia. Hän ei pyytänyt naapureitaan iloitsemaan yhdessä saamastaan suuresta sadosta. Hän ei jakanut iloaan niin kuin normaalia olisi ollut. Sen sijaan hän tyytyi puhumaan itselleen ja jakamaan itsensä kanssa iloaan. Voisiko sanoa, että hänen itsensä korottamisen syntinsä joka näkyi ahneutena, oli jo lähestulkoon kokonaan surmannut hänet?