Kolumni: Sormet ristiin

Ovikello soi, mutta oven takana ei ollut ketään. Pilasoittoko? Ei tällä kertaa, vaan portaalle oli jätetty sininen tarralappu, jossa luki lapsen käsialalla: ”Nyt kaikki sormet ristiin, et corona loppuis!” Ikkunasta näin lapsia pitämässä palaveria ja sinisiä lappuja kädessään. He olivat ottaneet asiakseen toimia, eikä vain odottaa passiivisina. He olivat toteuttamassa viestintäkampanjaa koko korttelille. Liikutuin ja ilahduin heidän viestistään. Nyt kaikki talkoisiin pandemian loppumiseksi!

Näihin talkoisiin osallistun mielelläni. Joku pitää sormia ristissä, minä ristin käteni. Joku lähettää pyyntöjä universumille ja joku vain päättää pitää kiinni toivosta. Nyt ei ole väärää tapaa toivoa eikä rukoilla, että pandemia loppuisi. Tarvitaan pienten ja isojen luottamusta siihen, että yhdessä tästä selvitään.

Sormienristimistalkoot ovat luottamustalkoot. Uskotaan ja toivotaan yhdessä. Autetaan toisiamme sitkeästi kestämään, vaikka odotettu pandemian loppu taas siirtyisi kauemmas. Ei luovuteta.

Luottamustalkoiden lisäksi tarvitaan toisiakin talkoita: välittämistalkoita.

Harvan usko riittää siirtämään vuoria tai sammuttamaan pandemiaa. Luottamustalkoiden lisäksi tarvitaan toisiakin talkoita: välittämistalkoita. Niissä yhdistyvät tunne ja järki. Myötätunto toisia kohtaan ja tarve kokea oma olo turvalliseksi ovat tunteita, jotka saavat noudattamaan varotoimia. Omaa ja toisten terveyttä suojellen pidetään turvavälit, käytetään maskia ja otetaan rokotukset. Tunteiden ohjaama toiminta on sopusoinnussa järjen kanssa. Järjellä voi päätellä, että kun enemmistö noudattaa turvaohjeita, leviää virus heikommin. Lopulta sen uhka on mitätön.

Kun palmusunnuntaina ovikello soi, ei portaalla ole lappua vaan lapsia. ”Virvon, varvon, tuoreeks, terveeks” on tänä vuonna erityisen osuva toivotus. Lapset heiluttavat pajunkissavitsaa kuin taikasauvaa. ”Tuoreeks, terveeks!” Haitanneeko, jos vähän uskoo, että vitsa tuo siunauksen kotiin?

Jos ovikello ei palmusunnuntaina soi, niin ehkä soi puhelin ja joku virpoo ääni- tai videopuhelussa. Kulkutaudin aikana viimeistään on opittu kohtaamaan ”etänä”. Se ei korvaa kasvokkain näkemistä, eikä ihokosketusta. Koronavuoden aikana olen oppinut entistä enemmän arvostamaan sitä, että saa olla fyysisesti yhdessä. Kun se ei ole ollut mahdollista, olen useammin tarttunut puhelimeen soittaakseni sukulaisille ja ystäville. Se on parempi kuin ei mitään yhteyttä. Olen tarvinnut niitä puheluja itse ja minusta tuntuu, että toisessa päässä niitä on tarvittu yhtä paljon.

Palmusunnuntaina virpojat toivottavat tuoreutta ja terveyttä. Viikko siitä on pääsiäinen, uuden elämän ja toivon juhlapyhä. Rairuoho vihertää, narsissit kukkivat. Pääsiäinen muistuttaa, että elämässä on aina toivoa. Juhlitaan sitä, että elämä voittaa. Edes kuolema ei ole umpikuja, vaan raja. Sormet ristiin, kädet ristiin, tsemppiä ja jaksamista – kyllä tästä selvitään.

Teksti Laura Maria Latikka, Rekolan seurakunnan kirkkoherra

Kuva Marianna Siitonen

Kolumni on julkaistu myös 20.3.2021 Vantaan Sanomien mainos-liitteessä