Teemana tällä kertaa "suru". Piirin kummin Jukka Norvannon alustus teemaan: 

9.12. Suru.

Surusta ja murheesta on Raamatussa monia esimerkkejä. Ehkä kaikkein erikoisin on kuitenkin Hesekielin kirjassa mainittu profeetan vaimon kuolema, jota mies ei saanut surra millään ulkoisella tavalla. Syynä siihen oli se, että Jerusalemin temppelin tuhon rinnalla mikään yksittäisen ihmisen kokema menetys ei olisi suremisen arvoista. Siitä seuraavassa:

Siitä, kuinka ehdoton Herran päätös olisi, saavat pakkosiirtolaiset mutta ennen muuta profeetta itse kovan opetuksen.

Minulle tuli tämä Herran sana: "Ihminen, minä otan sinulta äkisti silmiesi ilon, mutta älä osoita suruasi, älä itke, älä vuodata kyyneleitä. Vaienna huokauksesi, älä järjestä valittajaisia, kiedo päähine päähäsi ja pane kengät jalkaasi niin kuin muulloinkin, älä peitä kasvojasi äläkä syösuruleipää." Minä puhuin aamulla kansalle, ja illalla vaimoni kuoli. Seuraavana aamuna tein saamani käskyn mukaan, (Hes 24:15-18)

Profeetan osa ei ollut helppo. Jumala sanoi ottavansa pois hänen rakkaan vaimonsa, eikä profeetta saisi osoittaa minkäänlaista surun merkkiä. Sillä tavoin Hesekiel oli oleva merkkinä myös muille israelilaiselle. Vastaava kohtalo, itkemättömien itkujen aika, olisi heidänkin edessään. Kuinka paljon sisältyykään jakeen 18 lakonisiin sanoihin: ”Minä puhuin aamulla kansalle, ja illalla vaimoni kuoli”?!

Miten Jumala saattoi olla niin kova? Oliko todellakin niin tärkeää olla itkemättä vaimon kuoleman johdosta? Miksi kansan piti saada näin raju esimerkki siitä, kuinka ehdottomasta ja lopullisesta asiasta Jumalan päätöksessä tuhota Jerusalem oli kysymys?

…ja ihmiset sanoivat minulle: "Miksi teet noin? Onko se jokin merkki meille?" (Hes 24:19)

Hesekieliä katselemalla hänen maanmiehensä voisivat jälleen kerran nähdä myös oman kohtalonsa. Jotakin siitä he näyttivät itsekin aavistelleen, niin kuin heidän kysymyksestään käy ilmi. Mutta miksi profeetta ei saanut itkeä eikä millään muullakaan tuohon aikaan tyypillisellä tavalla näyttää ulospäin murheen merkkejä? Yritän ajatella asiaa siitä jumalallisesta näkökulmasta, jota Hesekiel on pyrkinyt avaamaan eteemme.

Hesekielin vaimo oli kalleinta ja rakkainta mitä hänellä oli. Siltikään mitään sisäisestä tuskasta ei saanut tulla esiin, sillä Herran pyhyys on paljon enemmän kuin Hesekielin rakastama vaimo. Jumala oli antanut babylonialaisille luvan tuhota ikuisen kaupungin, joka oli Jumalan pelastussuunnitelman vertauskuva ja jossa monessa mielessä huipentui hänen rakkautensa valittua kansaansa kohtaan. Oli kuin tuhokäsky olisi kohdistunut häntä itseäänkin vastaan.

Näin Hesekiel sai omassa ruumissaan kokea jotakin siitä tuskasta, jota Jumalakin tunsi. Vastaavaa oli tapahtunut aikaisemmin profeetta Hoosealle, joka hyvin raastavalla tavalla sai kokea, millaista on tulla rakastaman vaimon hylkäämäksi.

Minä sanoin heille: "Minulle tuli tämä Herran sana: "Sano Israelin kansalle: Näin sanoo Herra Jumala: Minä annan saastuttaa temppelini, teidän turvanne ja ylpeytenne, teidän silmienne ilon ja kaipauksenne kohteen. Teidän poikanne ja tyttärenne, jotka te jätitte jälkeenne, saavat surmansa. Silloin te teette niin kuin minä nyt teen. Te ette peitä kasvojanne ettekä syö suruleipää, te pidätte päähineen päässä ja kengät jalassa, te ette itke ettekä järjestä valittajaisia vaan riudutte syntienne tähden ja huokaatte omissa oloissanne. Hesekiel on teille merkkinä: niin kuin hän tekee, niin teette myös te. Kun se tapahtuu, te tiedätte, että minä olen Herra, Jumala. (Hes 24:20-24)

Näin Jumala ilmoittaa syyn siihen, miksi ei Hesekiel eikä myöhemmin myöskään kansa saanut surra omia omaisiaan, sillä se, mitä Jerusalemissa oli tapahtumassa, oli onnettomuuksien onnettomuus, jota ei voinut verrata mihinkään. Siksi heidän oli surtava hiljaisuudessa ja murehdittava syntejään yksinäisyydessä.

Jotakin lohdullista Hesekiel sai kuitenkin kuulla kaikesta murheesta huolimatta.

Ja sinä, ihminen! Sinä päivänä, jona minä otan heiltä turvapaikan pois ja riistän heidän kalleimman aarteensa, heidän silmiensä ilon ja kaipauksensa kohteen, ja otan heidän poikansa ja tyttärensä, sinä päivänä saapuu luoksesi eräs pakoon päässyt ja kertoo sinulle kaiken tämän. Sinä päivänä, silloin kun tuo pakolainen tulee, sinun suusi aukeaa jälleen, sinä puhut etkä enää ole mykkä. Sinä olet heille merkkinä, ja he tulevat tietämään, että minä olen Herra." (Hes 24:25-27)

Hesekiel sai tietää, että kun temppeli olisi tuhottu ja sitä tietoa tuomaan lähtenyt sanansaattaja pääsisi pakkosiirtolaisten luo, vapautuisi myös hänen kielensä ja hänen rituaalisen mykkyyden aikansa päättyisi. Mistä syystä tieto temppelin hävittämisestä toisi tällaisen muutoksen?

Vastaus on siinä, että kirjan sanoma vaihtuu siinä vaiheessa, kun sanansaattaja saapuu. Siihen asti on kuultu lähestulkoon yksinomaan tuomion julistusta. Sen jälkeen alkaa pelastuksen ja toivon kuuluttamisen aika. Vaikka temppeli olikin tuhottu, Jumalan ikuinen pelastussuunnitelma ei ollut muuttunut. Siitä oli kerrottava vapain kielin! Näin ihmeelliset ovat Jumalan tiet. Hän toimii vastoin ihmisten ajatuksia. Silloin kun ihmisten mielestä kaikki oli hyvin, Jumala julistutti tuhoa, ja kun ihmisten mielestä viimeinenkin toivon pilkahdus on mennyttä, Jumala alkaakin kertoa toivosta!

Mutta toki tavallisiakin esimerkkejä on:

Kun Jaakob luuli Joosef-poikansa kuolleen:

1. Moos. 37:34: Ja Jaakob repäisi viittansa, puki säkkivaatteen vyötäisilleen ja suri poikaansa pitkän aikaa.”Vaatteen repäisy oli usein surun, joskus myös vihastumisen merkki.

Samuelin suru ei liittynyt kuolemaan, vaan Saulin luopumukseen:1. Sam. 15:35: Eikä Samuel enää eläessään nähnyt Saulia. Herra katui, että oli tehnyt Saulista Israelin kuninkaan, ja Samuel suri Saulia kuin kuollutta.

Isän suru kohtasi Daavidiakin, kun Absalom oli surmannut velipuolensa:2. Sam. 13:37: Absalom pakeni Gesurin kuninkaan Talmain, Ammihudin pojan luo. Daavid suri kauan poikaansa Amnonia.

Kun Efraimin pojat Eser ja Elead saivat surmansa gatilaisten ryöstäjien käsissä, Efraimin ei tarvinnut surra vain yksin. Suru on myös yhteisöllinen asia:1. Aik. 7:22: Heidän isänsä Efraim suri poikiaan pitkän aikaa, ja hänen sukulaisensa kävivät lohduttamassa häntä.

Kuninkaan kuolema koskettaa koko kansaa. Kun egyptiläisten surmaama Josia tuotiin Jerusalemiin, koko kansa suri: 2. Aik. 35:24: Heidän isänsä Efraim suri poikiaan pitkän aikaa, ja hänen sukulaisensa kävivät lohduttamassa häntä.

Erikoisesta tapahtumasta kerrotaan 1. Sam. 30. luvussa, kun vihollinen oli ryöstänyt ja polttanut kaupungin ja vienyt naiset ja lapset mukanaan vankeina:

1. Sam. 30:4: Silloin Daavid ja hänen sotilaansa puhkesivat itkuun ja itkivät, kunnes eivät enempää jaksaneet.

Uudessa testamentissa Jeesus aika ajoin lopettaa suremisen: Luuk. 8:52: Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu."

Samoin lesken pojan suhteen Nainissa: Luuk. 7:13: Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: "Älä itke."

Jeesuskin itki, mutta ei niinkään surun kuin liikutuksen vuoksi: Joh. 11:33-35: Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hän ja hän kysyi: "Missä hänen hautansa on?" "Herra, tule katsomaan", he vastasivat. Jeesus itki.

Suru liittyy myös jäähyväisiin. Paavali oli kertonut, etteivät Efesoksen seurakuntalaiset enää näkisi häntä, joten seurauksen oli itku: Ap.t. 20:37: Kaikki itkivät ja syleilivät ja suutelivat häntä.