Kirkon raamattupiiri

Syksyn ensimmäisellä kerralla teemana on masennus/ahdistus Raamatussa. Raamattupiirin kummin, Jukka Norvannon alustus teemaan: 

"Raamatussa on paljon tekstejä, jotka viittaavat masentuneeseen ihmiseen. Ehkä havainnollisin esimerkki on Elia Tisbeläinen.

Kukapa ei muistaisi hänen voitollista yhteenottoaan Baalin profeettojen kanssa Karmel-vuorella. Sen seurauksena oli ollut valtava voitto Jumalan valtakunnalle ja 400 epäjumalan profeettaakin oli surmattu. Kaikki näytti olevan siis kunnossa, suorastaan loistavasti. Ja sitten, yhtäkkiä, kaikki menestyksen huuma oli kuin pois pyyhkäisty. Pelkkä uhkaus Isebelin huulilta muutti kaiken.

Silloin Isebel lähetti sananviejän Elian luo ja käski hänen sanoa: "Kohdatkoon minua jumalten viha nyt ja aina, ellen huomenna tähän aikaan ole tehnyt sinulle samaa, minkä sinä olet tehnyt heille!" Elia pelästyi ja lähti pakoon pelastaakseen henkensä. (1 Kun 19:2-3a)

Eliaa ei siinä hetkessä auttanut se, että Jumalan armosta korpit olivat ruokkineet häntä, kun muut olivat kärsineet nälästä. Häntä ei auttanut se, että hänen kauttaan oli Sarpatissa asuneen lesken poika herännyt henkiin, vaikka nainen oli ehtinyt jo surra kuollutta lastaan. Eikä häntä lohduttanut sekään, että Karmelin vuoren tapauksen jälkeen hänen rukouksensa ansiosta pitkäaikainen kuivuus oli päättynyt Israelissa.

Kaikki ne valtavat kokemukset, joita Elialla oli ollut Jumalan yhteydessä, eivät näyttäneet painavan vaa’assa minkään vertaa sen jälkeen, kun hän oli kuullut Isebelin uhkauksen.

Sitä, miksi Elialle kävi näin, on vaikea järjellisesti selittää. Yhtä vaikeaa on usein ymmärtää sitä, miksi itse reagoimme joihinkin vastoinkäymisiin niin voimakkaasti, että voisi kuvitella, ettemme usko Jumalaa olevankaan. Miksi matka suurimmasta onnen tunteesta syvimpiin epätoivon laaksoihin on niin lyhyt?

Niiden asioiden painoarvo, joita elämässämme kohtaamme, on suurelta osin riippuvainen siitä, miten niihin suhtaudumme. Kaikkein äärimmäisissä oloissa, Natsisaksan keskitysleirillä, eläneistä hengissä säilyneistä vangeista monia yhdisti se, että he kykenivät näkemään senkin ahdistuksen taakse, sen takaiseen elämään.

Logoterapian kehittäjä, Viktor Frankl, joka itse säilyi hengissä keskitysleirin kauhuista, kertoo noita tapahtumia kuvaavassa kirjassaan vankitovereistaan, että kun joku heistä menetti toivonsa, kuolema seurasi säännönmukaisesti vain muutaman päivän sisällä. Itse olosuhteet, niin kauheat kuin ne olivatkin, eivät pelkästään saaneet aikaan toivottomuutta. Epätoivo syntyi vasta, kun jotakin muuttui ihmisen sisälläkin.

Jotakin sellaista näytti tapahtuneen myös Elialle.

Hän tuli Beersebaan, joka oli Juudan alueella, ja jätti palveluspoikansa sinne. Itse hän meni autiomaahan päivänmatkan päähän. Hän istuutui kinsteripensaan juurelle ja toivoi itselleen kuolemaa. Hän sanoi: "Jo riittää, Herra! Ota minun henkeni. En minä ole esi-isiäni parempi." (1 Kun 19:3b-4)

Elia ei ollut menettänyt uskoaan Jumalan olemassaoloon, mutta hän näytti menettäneen uskonsa Jumalan kykyyn auttaa ihmistä.

Beerseba sijaitsee Negevin autiomaan laidalla. Siellä autiomaan keskellä, kinsteripensaan juurelle käpertyneenä ja ihmisistä eroon etsiytyneenä Elia näyttää kovasti muistuttavan masennuksen täyttämää ihmistä. Siinä tilanteessa Jumalan ihminen ei näe elämässään enää ilon aiheita. Koko hänen persoonansa täyttää monen päivämatkan päässä asusteleva uhkauksen lausunut Isebel.

On kyllä totta, että Isebeliä häikäilemättömämpää ihmistä saa Raamatusta etsiä: Siksi hän sopii kuvaamaan hyvin myös Paholaista. Masennus on Paholaisen tehokkaimpia aseita saada uskollisinkin Jumalan ihminen lannistettua. Masentuneen mielestä on toivo hävinnyt, eikä hän näe Jumalan mahdollisuuksia. Silloin pahan voimat tuntuvan hallitsevan kaikkea. Kuolema tuntuu ainoalta ulospääsyltä.

Se onkin Paholaisen tarkoitus. Jumala sallii elämäämme vaikeita asioita, niin kuin aikoinaan Jobinkin elämään. Niinä hetkinä Paholainen tekee kaikkensa saadakseen meidät kiroamaan Jumalamme ja ajautumaan pohjattomaan itsesääliin ja toivottomuuteen.

Onneksi vastoinkäymiset eivät ole uusia asioita Jumalan ihmisten elämässä. Raamatussa kaikkein voimakkaimmat mielenilmaisut vastoinkäymisiä kohdanneilta ihmisiltä on löydettävissä psalmeista, ja aivan erityisesti valituspsalmeista.

Luther kirjoittaa niihin liittyen: "Mistä löytäisit vaikeroivampia ja surkeampia murheesta puhuvia sanoja kuin ne, jotka ovat valituspsalmeissa? Niissä näkee kaikkien pyhien sydämeen kuin kuolemaan, kuin helvettiin. Kuinka synkkää ja pimeää siellä onkaan, kun he murheellisina katselevat Jumalan vihaa." (Lainaus Bonhoefferin kirjasta Katselen taivasta Mietteitä Psalmien äärellä, 32).

Usein kasaamme päällemme turhia taakkoja sen takia, että mielessämme on Raamatun vastainen kuva Jumalan omasta. Sen kuvan mukaan kristityn tulisi onnistua kaikessa, hänen tulisi valittamatta kestää vilua, nälkää ja ahdistusta. Hänen tulisi olla ikään kuin paksunahkainen virtahepo, jota mikään vastoinkäyminen ei hetkauta. Ihanne on vähän niin kuin stoalainen, joka ei valita mistään eikä kenellekään.

Kuitenkin Raamattu opettaa toisenlaista suhtautumista vastoinkäymisiin. Jumala on luonut ihmiseen kyvyn tuntea tuskaa, pettymystä ja vihastusta, siksi myös Jumalan ihmiset Raamatussa ilmaisevat niitä tunteita varsin pidäkkeettömästi. Jumalan oma saa kiukutella Jumalalle, niin kuin Eliakin teki. Lapsi saa kertoa Isälle, ettei enää jaksa ja ettei ymmärrä, miksi on käynyt niin kuin käynyt. Kertaakaan Raamatussa Jumala ei moiti ihmistä siitä, että tämä tuo julki tuskaansa. Se on Jumalan lapsen etuoikeus.

Se tarkoittaa sitä, että myös Jumalan ihmisellä on lupa ilmaista Jumalalle pahaa oloa aina, kun siltä tuntuu. Sinulla on lupa itkeä, kun itkettää ja surra kun surettaa. Saat syöksyä kaikkien kysymystesi kanssa Jumalan kimppuun, eikä hän moiti sinua siitä.

Jopa ilon kirjeeksi kutsutussa Filippiläiskirjeessä voi nähdä masennuksen ituja.

Paavali näet kirjoitti runsaat 1900 vuotta sitten filippiläisille: ”Iloitkaa Herrassa”. Mutta uskon, että se olisi yhä hänen sanomansa, jos hän kirjoittaisi kirjeensä vasta nyt. Hän itse, mutta myös Timoteus ja Epafroditos olivat iloinneet sairaina ja vankeudessakin. Alkukirkko kykeni iloitsemaan jopa vainojen tulessa.

Lisäksi Paavali sanoo, ettei tämän kirjeen kirjoittaminen ollut merkinnyt lainkaan tuskaa hänelle. Hänellä ei ollut ollut sydämellään sellaista ahdistavaa taakkaa kuten galatalaisille ja korinttilaisille kirjoittaessaan. Filippiläiset olivat, päinvastoin, tuottaneet hänelle suurta iloa. Nyt hän halusi heidänkin iloitsevan. Huomaa myös, että Paavali antaa käskyn: ”Iloitkaa!”

Kiittämiskäsky ei ole Raamatussa mitenkään ainutlaatuinen. Esim. Ps 147:12:ssa kehotetaan: ”Kiitä Herraa, Jerusalem! Ylistä Jumalaasi, Siion!” Mielenkiintoista on, että kehotus voi kohdistua jopa omaan itseensä, niin kuin voimme lukea Ps 103:1-2:sta: ”Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.” Psalmi siis alkaa omalle sisimmälle annetulla kehotuksella ylistää Herraa. Daavidin mielentila ei ollut luultavasti lainkaan suuntautunut sellaisille urille. Ehkäpä hän oli, päinvastoin, jopa masentunut ja surullinen. Siksi hän joutui käskemään itseään, jotta voisi ylistää Jumalaa asianmukaisesti. Hän käyttää hyväkseen myönteisiä muistoja Jumalan avusta, jotta kiitosmieli nousisi esiin.

Ei meille ole todellakaan luonteenomaista kiittää ja ylistää Jumalaa hyvinäkään päivinä, saati sitten silloin, kun elämäntilanne näyttää mustalta. Niinäkin hetkinä ihmisen on kuitenkin hyvä kiittää Jumalaa siitä, mikä hän on. Myös sitä tarkoittaa Herrassa iloitseminen. Vaarana on tietysti se, että jumalanpalveluksesta tulee pelkkää teatteria. On hyvä muistaa Jumalan varoitus Jes 29:13:ssa: ”... tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista...” Herrassa iloitsemisessa onkin viime kädessä kysymys Jumalan sanan alle alistumisesta. Silloin ilon lähde on ihmisen ulkopuolella, Jumalan pettämättömässä sanassa.—

Psalmeissa onkin paljon masennukseen liittyviä kohtia: Esim. Psalmi 42 on lähes kokonaan täynnä masentuneisuutta: Esim. ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. Ps. 42:6; Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. (Ps. 42:12);

Myös seuraavassa Psalmissa 43 on samoja teemoja. Siinä oikeutta etsivä päättää vuodatuksensa sanoihin: ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” (Ps. 43:5)

Kun Daavid oli masentunut, hän sanoi jopa itkeneensä vuoteensa märäksi, kuten käy ilmi Ps 6:7-8:sta: ”Olen valittanut itseni uuvuksiin, yöt kaiket on vuoteeni itkusta märkä, leposijani kastunut kyynelistä. Silmäni ovat surusta hämärtyneet, näköni on himmentynyt ahdinkoni tähden.”

Valitusvirsien viides luku on myös täynnä masentuneen tuntoja, mutta siinä myös selvästi tunnustetaan synnit ja myönnetään, että Jumala on edelleenkin maailmankaikkeuden itsenäinen hallitsija.

Herra, muista, mitä meille on tapahtunut. Katso, miten meitä on häväisty. (Valit 5:1)

Rukous alkaa muistamispyynnöllä. Rukoilija pyytää Jumalaa ottamaan huomioon kaiken sen kauheuden, jota Juudan kansa oli joutunut kokemaan viimeksi kuluneiden vuosien aikana. Ajatuksena on, että Jumala pitäisi kansan kärsimää rangaistusta riittävänä ja päästäisi siksi sen pois ahdistuksesta.

Perintömaamme on joutunut vieraille, omat kotimme muukalaisille. Meistä on tullut orpoja, isättömiä, äitimme ovat leskiä. Meidän täytyy maksaa vedestä, jota juomme, meidän täytyy ostaa polttopuut. Vainoojat ovat niskassamme. Me uuvumme, emme saa levätä. (Valit 5:2-5)

Edomilaiset olivat ottaneet haltuunsa Juudan eteläosiin kuuluvia maa-alueita. Lisäksi valtaapitävät babylonialaiset pitivät niin tarkasti aluetta valvonnassaan, että luvatun maan asukkaat joutuivat maksamaan kaikesta, mitä maa tuotti. Vapaan maan asukkaat olivat joutuneet orjan asemaan omassa maassaan. Heidän tukala asemansa käy hyvin ilmi myös jatkosta.

Henkemme kaupalla me hankimme leipämme, autiomaasta uhkaa rosvojen miekka. Ihomme halkeilee kuin saviuuni, nälkä polttaa ruumistamme. Naiset raiskataan Siionissa, nuoret tytöt Juudan kaupungeissa. Valloittajat hirttävät ylhäiset miehemme, vanhimpiamme he halveksivat. Nuoret miehet joutuvat pyörittämään jauhinkiviä, pojat kompastelevat puukuormien alla. (Valit 5:9-13)

Juudan kansa oli joutunut häikäilemättömien isäntien mielivallan kohteeksi. Tilanteen kuvaus muistuttaa paljolti 2 Moos:n kerrontaa Egyptin orjuudessa eläneen kansan tunnoista. Esimerkit ovat erilaisia, mutta tunnelma on sama. Kansa on puolustuskyvytön, ja se joutuu vain ottamaan vastaan kaiken sen, mitä sen isännät sille määräävät. Niinpä esimerkiksi se, että nuoret miehet pyörittivät jauhinkiviä, oli erityisen nöyryyttävää, koska se oli perinteisesti naisten työtä.

Vanhimmat eivät enää kokoonnu kaupunginportille, nuoret miehet eivät näppäile soittimia. Sydämestämme on ilo kuollut, tanssimme on vaihtunut suruksi. (Valit 5:14-15)

Ilo on hävinnyt ihmisistä. Alakulo ja masennus ovat tulleet sijaan. Näin kirjoittaja piirtää eteemme monin eri kuvin Jumalan kansan tilan. Sillä kaikella hän tahtoo muistuttaa Jumalaa onnettomuuden suuruudesta. Mutta hän varoo tarkasti syyttämästä Jumalaa tilanteesta. Hän on täysin tietoinen siitä, mistä kansaa kohdannut onnettomuus on seurausta.

Seppele on pudonnut päästämme. Voi meitä, paljon olemme tehneet syntiä! (Valit 5:16)

Päästä kuvannut seppele on kuvakieltä ja tarkoittaa kansallisen ylpeyden menettämistä. Kaiken masentavan syyksi kirjoittaja ilmoittaa yksinkertaisesti sen, että kansa on tehnyt paljon syntiä. Hän ei sanallakaan viittaa siihen, että kansa olisi saanut osakseen jotakin muuta kuin mitä oli ansainnut. Näin tämä synnintunnustus ei sisällä varauksia. Siinä ei syytetä sen enempää olosuhteita kuin Jumalaakaan vääristä valinnoista. Sellainen synnintunnustus ilahduttaa. Ihminen jää Jumalan käsiin juuri niin rikkinäisenä, pahana ja avuttomana kuin on ja vetoaa yksin tämän armoon.

Olemme itkeneet silmämme sokeiksi, sydämemme on sairas. Siionin vuori on jäänyt autioksi, sakaalit siellä juoksentelevat. (Valit 5:17-18)

Itku ja synnintunnustus liittyvät usein toisiinsa. Vaikka kyyneleet eivät puhdistakaan synnistä, ne kuitenkin yleensä kertovat siitä, että ihminen on tosissaan. Siksi kirjoittaja mainitsee tässä itkunkin. Koko kansa on todella murheellinen siitä, että on saanut synneillään niin paljon pahaa aikaan.

Rukous ja samalla koko Valitusvirsien kirja päättyy Jumalan kunnian ja vallan tunnustamiseen.

Sinä, Herra, hallitset ikuisesti, sinun valtaistuimesi pysyy polvesta polveen. Miksi sinä tyystin unohdat meidät, miksi hylkäät ainiaaksi? Herra, anna meidän palata luoksesi, niin me palaamme. Uudista päivämme entiselleen. Totisesti, sinä olet hylännyt meidät, ankara on sinun vihasi! (Valit 5:19-22)

Rukoilija tunnustaa Jumalan hallitsevan kaikkea. Tätä tunnustusta ei kuulunut kansan suusta niinä päivinä, kun Jeremia koetti saada sitä kääntymään Jumalan puoleen. Silloin ihmisten mielissä maailmankaikkeuden valtaistuimella olivat vieraiden kansojen jumalat tai jopa omat ajatukset Jumalasta. Silloin kehotukseen kääntyä Jumalan puoleen vastattiin yksiselitteisesti: ”Emme käänny.” Nyt tunnelma on aivan toisenlainen. Vaikka kirja päättyykin sanoihin, jotka kertovat Jumalan hylkäämisestä ja hänen vihastaan, ne on lausuttu tietoisena siitä, että yksi ainoa sana Jumalalta riittää muuttamaan kaiken.

Siihen tietoisuuteen on hyvä jäädä.

Jotakin hyvin samanlaista nousee esiin myös Lars Stenbäckin runossa, joka on myös virsikirjan virsi nro 288. Se päättyy seuraavasti:

Silmäisi nähden, Jeesus,

tein syntiä ja rikoin lain.

Nyt tuomariini katson vain,

silmiisi helliin, Jeesus.

Silmiisi katson, Jeesus.

Jos tuomionkin kuulisin,

niin katson hyljättynäkin,

silmiisi helliin, Jeesus.

Usko ei lopultakaan suostu uskomaan Jumalasta muuta kuin hyvää; se ei suostu siihen, vaikka olosuhteet puhuisivat aivan vastakkaista kieltä."