Uutisviikko ja kotiviikko

Oli tavallisen kesäkuinen, harmaa torstai. Pilvet roikkuivat räystäillä ja pyykki oli kolmatta päivää kuivumassa. Lapset olivat koulussa, Paulos palaamassa kotiin Pohjois-Kiinasta, Harbinin yliopistosta, luentomatkalta ja minä ajattelin lykätä siivousta seuraavaan päivään. Lämmittäisin itselleni edellisiltaisia tähteitä. Voisin avata televisionkin.

Lämmitin ruoka-annoksen ja vilkaisin sivusilmällä päivän uutisia. Uusia infuenssatapauksia, mustasukkainen aviopuoliso 39. kerroksen ikkunalaudalla, ohikulkijan päähän tipahtanut mainoskyltti, tiikeri oli puraissut aitaukseen kiivennyttä, ja hurjan ilmankosteuden vuoksi kolme ihmistä oli joutunut sairaalaan.

Sulloin kanaa suuhuni ja olin kiitollinen, että mikään niistä ei suoranaisesti koskenut minua eikä läheisiäni.

Lapset juoksivat iloisina koulun pihalla odottavien kotiapulaisten ja vanhempien luokse. Taivutin hieman polviani ja valmistauduin vastaanottamaan omien jälkeläisteni halaukset.

–Hei äiti, Aliisa kiljui.

–Meillä ei ole enää koulua, Elias jatkoi ja heilutteli ruttuista paperinpalaa silmieni edessä.

Hetken tavailtuani sain viestistä tolkkua: hallitus on päättänyt, että H1N1-viruksen leviämisen estämiseksi kaikki ala-asteet suljetaan kahdeksi viikoksi.

Kotona ajattelin positiivisesti. Kaksi paria käsiä lisää siivoukseen. Esikoinen jatkaisi ylä-asteen opinahjossaan, niin että riidat jäisivät kahdenvälisiksi. Ja olihan Pauloskin tulossa kotiin. Kaikki olivat sentään terveitä ja hyvässä kunnossa.

Tyytyväisenä kävelin pesukoneelle ja tyhjensin miehen ulkoilutakin taskuja. Hetkinen. Punainen sydänpaperi täynnä kaunista kiinankieleistä kirjoitusta?

-Mä menen nyt.

Joonatan heitti kitaralaukun olkapäälleen ja suuntasi kohti ulko-ovea. Minä vilkutin hajamielisesti, ja mietin kuinka monta ihailijaa ihanalla puolisollani mahtoikaan olla ja monellako eri tavalla osaisin yhdistä riisin ja kanapalat. Ainoat ruoka-aineet, joita kaikki suostuivat syömään.

-Auurgh. Aaaaaaaaaa. ÄITI!

Singahdin valoa nopeammin kerrostalomme käytävään. Joonatan karjui tuskasta ja roikotti verta vuotavaa kättään. Sormet olivat jääneet painavan oven väliin.

Aivoni tyhjenivät sekunnissa, mutta jotenkin sain vaihdettua risaisen kotimekkoni t-paitaan ja sortseihin ja pakattua poikaparan käden jääpussin ja leivinliinan sekoitukseen. Sitten ulos, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, minne mennä.

Pihalla vartija havaitsi ahdinkomme ja tuli luoksemme, ennen kuin ehdin edes pyytää. Hyvin rajoitettuun kiinan kielen sanavarastoon perustaen yritin lähinnä elehtiä sanaa "sairaala", ja vartija nyökytteli päätään. Saipa meille taksinkin pysäytettyä.

Ensiapuklinikka oli kuin Suomesta. Äänet vain oli puhuttu kantoniksi, enkä ymmärtänyt juuri mitään. Jotakuta elvytettiin ja rullattiin ohitsemme. Omaiset pyyhkivät silmiään ja jonottivat ilmoittautumiseen muiden muassa.

Jono kuitenkin väisti heidän tieltään kuin yhteisestä sopimuksesta. Mekin pääsimme nopeasti hoitavalle lääkärille.

Olemme viikon aikana käyneet kolme kertaa lääkärissä. Lisäksi olemme viidesti vierailleet terveyskeskuksessa puhdistuttamassa haavoja, koska sää on niin kuuma ja kostea, että tulehdusriski on huipussaan. Parin tunnin jonoissa on ollut aikaa tutustua mm. 75-vuotiaaseen kungfuguruun.

Pauloskin on selvinnyt kotiin. Matkan jännittävimpiä kohtia oli ollut ajelu 800 tiikerin asuttamassa luonnonpuistossa.

Niin, ja salaperäinen lemmenviesti olikin vain toisen vuosikurssin filosofianopiskelijoiden yhteinen kirjelmä, jossa he kiittävät professori Huangia mahtavasta luennosta ja kertovat keskuudessaan olevan paljon kristittyjä opiskelijoita, joita professorin puhe oli rohkaissut ja innostanut.

En millään uskaltaisi aamuisin enää lueskella uutisotsikoita. En, vaikka ne eivät minua koskettaisikaan.

Johanna Kettunen-Huang