Sataa, sataa - Changshaan tutustumassa

Meitä on viisi:

1. Paulos, joka työskentelee ja viettää myös vapaa- aikansa työn merkeissä.

2. Johanna. Hieman epämääräinen kotiäitihahmo.

3. Joonatan on 12 vuotta ja käy kansainvälistä koulua. Pitää kovasti kitaransoitosta ja äitinsä ärsyttämisestä.

4. Elias täytti muutama viikko sitten 8 vuotta ja on kolmannella luokalla. Piirtää mitä vain milloin vain. Ötökät kiinnostavat kovasti, mitä isompi, sen parempi.

5. Aliisa on ekaluokkalainen. Hän juoksee, tanssii, pomppii, roikkuu ja pyörii lähes koko hereilläoloaikansa niin kuin vain energiaa tihkuva 5-vuotias voi.

Joukkomme on asunut Hongkongissa kohta kaksi vuotta. Paulos matkustaa ympäri manner-Kiinaa luennoimassa teologiaa eri yliopistoissa ja me muut pidämme kotia pystyssä vaihtelevalla menestyksellä.

Emme ole koko aikana juurikaan matkustelleet koko perheen voimin, mutta lasten pääsiäisloman viimeisenä viikonloppuna ampaisimme muutama sata kilometriä täältä pohjoiseen, manner-Kiinan puolelle, Changshaan, Hunanin läänin pääkupunkiin. (Hunan on varmasti, ainakin nimenä, tuttu monelle lähetystyön ystävälle, sillä Suomen lähetysseura aloitti Kiinan työnsä juuri Hunanissa yli 100 vuotta sitten!)

Kuljimme, Paulos, lapset ja minä, muiden Kiinassa työskentelevien lähettien perässä näiden tavatessa tuttuja ja tuntemattomia eri puolilla kaupunkia.

Ensimmäisenä iltana kävelimme kadulla, jolla myytiin kaikenlaisia äyriäisiä ja matelijoita.

Syötäväksi tietenkin.

Lapset olivat aluksi hieman kauhuissaan. Varsinkin, kun yksi käärme luikerteli puoliksi ulos kanaverkosta kyhätystä laatikostaan, jossa sen kymmenet lajitoverit lainehtivat ja soljuivat toistensa lomassa välkehtivänä massana. Onneksi käännyimme pian sivukadulle, joka oli keskittynyt mausteisiin.

Pelkästään chiliä oli tarjolla monta eri sorttia, vaikka tottumattoman silmiin ne kaikki näyttivät samalta. Paulos herkistyi herkullisista tuoksuista niin kovin, että intoutui ostamaan minulle lahjaksi kilon tähtianiksia. Lieneekö kauniisti verhottu vihje siitä, että mies haluaisi joskus muutakin kuin fariinisokerilla maustettua kanaa ja riisiä.

Toisena Changshan päivänä kiipesimme kaupungin laidalla sijaitsevan mäen päälle ihailemaan rhododendroneita ja grillaamaan maissia, kanaa ja riisikakkuja Beizhenjie -seurakunnan englannin kerhon osallistujien kanssa. Satoi kaatamalla, mutta ruoka oli hyvää, kunhan ensin saatiin tuli syttymään.

Suomalaisittain outoa oli, että paikka oli tupaten täynnä.

Joka ikinen tulentekopaikka oli käytössä ja ihmisiä oli kuin vapputorilla konsanaan. Puheensorina sekoittui varjoille tipahtelevien pisaroiden ropinaan ja ihmiset hymyilivät!

Jopa lapset alkoivat hymyillä, vaikka jalkoja väsyttikin.

Matkalla seuraavaan kohteeseen, Hunanin raamattukouluun, Aliisa käveli suoraan jalkakäytävällä olleeseen aukkoon, minkä jälkeen kengät olivat kaatopaikkakunnossa. Yllättäen laastaria ei tarvittu edes henkisiin kärsimyksiin, ja viereisestä ruokakaupasta löysimme muoviset tossut, joiden avulla selvisimme päivän loppuun.

Raamattukoulun edestä kulkeva tie oli työn alla. Varovasti puikkelehtien, lätäköitä ei tässä vaiheessa enää juurikaan jaksanut väistellä, löysimme rakennuksen, jossa opiskelee noin 100 nuorta ja vähän vanhempaakin. He myös asuvat koulun tiloissa.

Sunnuntaina ehdimme puoli kymmenen jumalanpalvelukseen Beizhenjien kirkolle. Ensimmäinen jumalanpalvelus olisi ollut jo puoli kahdeksalta. Yleensä kirkko on ääriään myöten täynnä molemmissa tilaisuuksissa. Kirkkorakennus on rakennettu jo vuonna 1905. Kulttuurivallankumouksen aikana se toimi varastona. Alttarin takana loistava tulenpunainen risti lienee tämän vuosituhannen mallistoa.

Pojat jaksoivat istua aikuisten kanssa ihan mukavasti. Olivat vain iloisia, että saivat olla kuivassa ympäristössä, eikä tarvinnut liikuttaa jalkojaan etenemistarkoituksessa.

Aliisa olisi halunnut pomppia. Tai tanssia tai jotakin, mutta ei ainakaan istua. Niinpä minä lähdinkin hänen kanssaan etsimään huonetta, jossa emme aiheuttaisi kovasti häiriötä. Kirkkosalissa oli sentään satoja ihmisiä.

Erään ystävällisen rouvan avulla päädyimmekin kirkon katolle pieneen huoneeseen, jossa oli muitakin lapsia. Tällä kertaa ei ollut varsinaista pyhäkoulua, mutta lapset saivat vapaasti leikkiä tai nuokkua paikallaan odotellen jumalanpalveluksen loppumista.

Edelleen satoi.

Jumalanpalveluksen jälkeen Paulos jumittui kirjaostoksille ja päätyi lopulta kaksikieliseen Raamattuun. Sitten lapset ja minä erkaannuimme ryhmästä.

Olin luvannut jälkeläisilleni hampurilaiset.

Ryhmän muut jäsenet lähtivät käymään museossa jollakin vuorella.

Lapset miettivät hetken, mennäkö mukaan, kun kuulivat, että museossa olisi pari tuhatta vuotta vanha muumionainen.

Ruoka vei voiton ja matkalla ravintolaan Aliisa kuiskasi pojille, että ”Ei mun tarvitse nähdä oikeata muumiota. Meillä on äiti.”

Olemme taas onnellisesti kotona. Lapset tulevat hetken kuluttua koulusta ja Paulos kirjoittaa jotakin kirjantapaista tuossa lähistöllä.

Muut matkalaiset kertoivat muumioreissun jälkeen käyneensä Hunanin suurimmassa kirjakaupassa, jossa oli ollut myynnissä Pauloksenkin kirjoja. Pari seurakuntalaista oli ostanut kirjan ja pyytänyt Paulokselta muistokirjoitusta.

Jossakin vaiheessa osa muista kaupassa olijoista oli myös tullut jonoon pyytämään Pauloksen nimikirjoitusta, kuka mihinkin opukseen. Arvelivat kai, että ei vara venettä kaada, vaikka eivät miestä olleet koskaan ennen nähneetkään.

Kirja nimeltä: ”Arvot Kiinassa” jopa loppui kaupan varastosta. Ei sitä varmaan monta kappaletta ollut ollutkaan, mutta yksi seurakunta-aktiiveista joutui tyytymään teokseen: ”Perhearvot Kiinassa”.

Ei varmaan kaikkein hulluinta luettavaa kaksikymppiselle, nuorelle miehelle.


Aurinkoisin terveisin,
Johanna, Paulos, Joonatan, Elias ja Aliisa