Kirkossa suhisee

Sunnuntaiaamuna menin kirkkoon, niin kuin on tapana. Omassa kotikirkossa Myyrmäen Louhelassa oli paljon tuttuja ja tuttu pyhän kosketus.

Kantaattikuoro pani parastaan. Kun pappi luki evankeliumitekstiä, kuoro alkoi suhista ja pihistä ja puhista tuulta ja myrskyä tekstin kuvitukseksi. Kun Jeesus käveli aalloilla, opetuslapset pelästyivät, ja kuoro kirkaisi.

Tekstinluvussa pidettiin pieni tauko, ja oli tilaa kuulostella tuntojaan. Sitten Jeesus sanoi rauhoittavan sanansa: "Minä se olen, älkää pelätkö." Jeesuksen rauhallinen olemus kuvattiin pehmeällä laululla. Tuli rauha.

Usein kuulee sanottavan, ettei kirkkoon viitsi mennä, kun ei sieltä saa juuri mitään mukaansa, varsinkin jos on tullut messuun yksin tuntematta ketään. Helposti sieltä lähteekin niin, ettei ole jutellut kenenkään kanssa. Mitä se sellainen seurakuntayhteys on?! 

Nuorten aikuisten kokoontumisessa Morbackassa meitä kehotettiin tekemään asialle jotain menemällä itse kirkkoon - vaikka se joskus tuntuisikin tylsältä!

Näin oli tehnyt ystäväni Hanna, joka perusti muutaman muun nuoren äidin kanssa lähikirkolle pyhäkoulun päästäkseen sunnuntaisin kirkkoon. Kun pyhäkoulua pidetään sunnuntaisin kello kymmenen, lapset pääsevät messun ajaksi "omaan kirkkoon".

Hanna kertoi, että pyhäkoulunopettajaringissä on kuusi äitiä, joten oma vuoro sattuu aika harvoin. Ja pyhäkoulunpito on hauskaa hommaa, siellä voi esimerkiksi luoda lattiakuvia lasten kanssa Raamatun kertomuksista!

Nämä naiset tapaavat toisiaan sunnuntaisin kirkossa sekä yhtenä arkipäivänä naisten piirissä. "Seurakunta tuntuu ihan oikealta seurakunnalta!", hehkutti ystäväni. Siellä tapaa ystäviä.

Jos rahkeet eivät riitä ihan noin touhukkaaseen toimintaan, niin voi aloittaa sillä, että pyytää jonkun tutun tai ystävän mukaansa sunnuntain messuun ja sitten vaikka yhteiselle lounaalle tai kirkkokahveille.

Jos tämä liike leviää, pian kirkossa suhisee joka pyhä, ja kirkkoon tulijat tuntevat olonsa kotoisaksi ja tervetulleiksi. Kirkko olemme me.

Riikka Halme Vantaa/Angola